lauantai 9. joulukuuta 2006

Kainalohikoilun syyt ja seuraudet

Minulla on helposti syntyvä ja voimakas "pakene tai taistele"-reaktio.
Vähäpätöisenkin sanakoe saa sydämeni pamppailemaan, kainalot hikoamaan, punan nousemaan kasvoille ja kädet tärisemään. Se on tavallaan ihan hyvä asia, koska adrenaliinipurkaus auttaa minua keskittymään kokeeseen täysin ja käyttämään kaiken aivokapasiteettini

Sosiaalisissa tilanteissa tällainen pokerinaamattomuus ei kuitenkaan ole kovin hyvä. Koska reagoin kaikkiin tunteisiin voimakkaasti ja näkyvästi, olen pyrkinyt pitämään ystävyyssuhteeni etäisinä estääkseni jännitystilanteiden syntymistä.

Itken tavattoman helposti. Kun muutin soluun ja sain melkein heti siivousvaroituksen muiden sotkemista yleisistä tiloista, soitin talonmiehelle valittaakseni. Kiihdyin voimakkaasti. Kun ääneni alkoi väristä lopetin puhelun ja rupesin itkemään. Sitä, että olen onnistunut pitämään ystävyyssuhteeni sopivan etäisinä, kuvaa se, etten ole itkenyt kymmenen vuotta täytettyäni kenenkään ystäväni tai kaverini nähden. Vaikka siis itken talonmiehen epäoikeudenmukaisten nuhteiden takia. (tai katsoessani finding Nemo- leffaa). Varsinkin nyt, kun elämässäni ei ole oikein mitään mikä sen [elämäni] oikeuttaisi, on jokaisen ihmisen kohtaaminen raskasta ja pelottavaa. Monesti päädyn sille kannalle, ettei kohtaaminen ole sen arvoista ja valitsen yksinäisyyden. Kuten eilen, kun Hanna soitti.

Toisaalta jännitysreaktion syntymisen matalaa kynnystä selittää osiltaan se, että kehnon itsetuntoni takia mikä tahansa arvostelu tai heikkouteni osoittaminen uhkaa musertaa minäni. Pelkään sellaisia ihmisiä, jotka ovat suorapuheisia ja ottavat asiakseen huomautella, että olet lihonut, muistella naurettavia tempauksiasi (myös lapsena tekemieni hauskojen typeryyksien muisteleminen uhkaa haurasta egoani) tai mainita kainalohikoilusi. Koska tällaisia ihmisiä on paljon ja kuka tahansa ihminen voi osoittautua sellaiseksi on jokainen sosiaalinen tilanne vaaratilanne. Tuosta vain, muutamalla sanalla voi kuka tahansa halutessaan tuhota minut. Siksi jännitän jo valmiiksi jokaista kohtaamista. Odotan jokaista lausetta kauhulla. Ja se taas aiheuttaa päältänäkyvän jännitysreaktion. Tietoisuuteni (tai luuloni) siitä, että kaikki huomaavat sen, lisää jännitystä.

Siksi pelkään luennoille ja erityisesti ryhmätöihin osallistumista. Jokainen päivä yliopistolla on täynnä punastumista, äänen värinää ja kainalohikoilua. Eikä sitä pääse pakoon minnekään. (paitsi ehkä vessaan)


Täällä blogimaailmassa samalla kaipaan ja pelkään huomiota. Kadun jälkeenpäin kaikkea kirjoittamaani, koska niiden kautta asetun alttiiksi arvostelulle. Minä tykkään väittelystä ja intän vastaan vaikka minkälaisilla muka-loogisilla rakennelmilla. Mutta mikä tahansa oletettuun henkilökohtaiseen ominaisuuteeni liittyvä huomautus ja arvelu motiivieni arveluttavuudesta hiljentää minut. Kommentteja odotan innolla, niiden lukemista kauhulla.

P.S. Minulla on pienoisia vaikeuksia tämän kirjoittamisessa. Alkuperäinen ajatukseni ei tuntunut muokkautuvan lauseiksi, jotka olisivat tehneet sille oikeutta. Muotoa en jaksanut miettiä, eikä lauseita hioa. Äsken kun vilkaisin, niin huomasin käyttäneeni paljon tarpeettomia liioittelevia adverbejä (suunnattomasti valtavasti) adjektiivija ja muita täytesanoja ja ylimääräisiä päätteitä. Harmittava koko luokioaikani kirjallista tuotantoa vaivaava ongelma. Muutin "pseudo" etuliitteen suomalaiseen vaihtoehtoon "muka", koska minua vaivaa suomenkielipuhdasoppisuus-ideologia, jonka nojalla karsin hienostelevien vierasperäisten sanojen lisäksi oikeutettuja sellaisia. Haluan vain pyytää anteeksi liiallisia adverbejä ja liian pitkiksi venyneitä lauseita.

http://personal.inet.fi/koti/mielipaikka/jannittamisesta.htm
Tällä sivustolla on vähän jännittämisestä. Luin sen, mutta varsinaisesti en käyttänyt sitä aineistona. Sivustolla on aika yleistä ja monille tuttua tietoa jännittämisestä. En takaa oikeellisuuttakaan.

7 kommenttia:

Brim kirjoitti...

Mikähän siinä on, että tänään niin monet bloggaajat tuntuvat kirjoittavan asioista, jotka koskettavat omaa elämääni niin voimakkaasti...?

Jännittäminen on ihan saatanallista. Jännitys yhdistettynä neuroottiseen ihmispelkoon ja kosketuskammoon sai minut luopumaan yliopisto-opinnoistani. En voinut mennä luennolle ellen saanut paikkaa takarivistä. Jouduin harjoittamaan valikoivaa hiiviskelyä, että olisin kyennyt pitämään ihmiset mahdollisimman kaukana. Opiskelusta tuli vaarallinen peli, varsinainen deathmatch, joka päättyi hermoromahdukseen jo alkumetreillä. Uusi kaupunki, uusi koti, kaikki muukin kävi voimien päälle.

Itku tulee myös todella helposti. Ei päivää ilman pientä itkua vähintään. Finding Nemoa itkin myös, samoin kuin Hopeanuolta...

Vaikka olen itse blogannut kohta vuoden päivät, kommentteja odottaa yhä innolla ja lukee kauhulla. Minulle sanottiin että siitä kyllä pääsisi, mutta minä en ainakaan päässyt. Mutta sitä oppii sietämään.

Äläkä huoli kirjoittamisesta, hyvä mies. Hyvää se on. Voimia.

Pekka Eskimo kirjoitti...

kiitoksia kommentoinnista. Minun jännittäminen vaihtelee aika paljon. Tai että välillä saan vähän liiaksikin itseluottamusta kun innostun, että esiinnyn ja pidän meteliä itsestäni ja sitten iskee kauhea morkkis siitä kun itseluottamus seuraavassa hetkessä katoaa. ego-boost joskus iskee. pahus.
yliopisto on toisaalta helpompi kuin lukio, kun siellä on anonyynimpi eikä kukaan ole kiinnostunut poissaoloistasi tai suoriutumisesta, mutta toisaalta se mahdollistaa helpon pakenemisen ja kotiin piileskelemään jäämisen.

vaikka itken helposti en itke usein, kun vältän semmoisia tilanteita. muutama vuosi sitten vielä aktiivisemmin pohdin elämääni ja kipuilin sen menemistä kehnoon suuntaa, nyt koitan täyttää kaiken aikani jollain, ettei tarvitse ajatella.

Annikki kirjoitti...

voi mussukat, itkekää perkele!

Vittuako se muille kuuluu, itkeekö vai ei. Miehille se on muka kiellettyä, mutta olkaa hyvät ja muuttakaa asia. Minun poikaystävä ei edes osaa itkeä, ellei juo itseään humalaan, tosi tervettä..

Että otetaan nyt sellaiset itkuviikot ja itketään aivan helvetisti, oikein ulvomalla ja reippaasti. Itkuviikolla on ihan sama, mistä syystä itkee, kunhan sitä itkua löytyy. Itketään lastenleffoja, puhelinmyyjiä, anonyymejä kommentoijia, paskaa elämää, kurjaa oloa, yleistä tyhjyyttää, huonoa ruokaa, sitä kun tikku meni jalkaan...

Hop hop, kaikki itkemään

Pekka Eskimo kirjoitti...

minusta yksinitkeminen on siksi jotenkin väärin, kun itkemiseen kuuluu oletus jostain, joka lohduttaisi (isä, äiti, jumala, vaimo). Itsekseen itkeminen on kovasti lohdutonta. ja seurassa itkemisen tarvittaisiin luottamuksellisempia ystävyyssuhteita kuin minulla nykyään on. vaikka onhan itkemisen jälkeen jotenkin raukea olo, kuin olisi oksentanut.

Brim kirjoitti...

Annikki: itketään itketään, enhän minä muuta oikein teekään.

Eikä minulla ole ketään lohduttajaakaan. Itken vain koska on päivästä toiseen niin vitun paha olo.

Anonyymi kirjoitti...

minä nyt aattelin, että monikko rohkaisisi pekkaa enemmän itkemimään :P

Pöh, ja itkeminen itsessään on lohduttava reaktio, eihän siinä muuten olisi mitään järkeä. Kaikella kun tuppaa olemaan jokin funktio. Ei siinä tarvitse olla ketään katsomassa.

Että rohkeesti vaan pekka kokeilemaan, itkeminen on hieno taito!

Pekka Eskimo kirjoitti...

no jos tuota yrittäisi. pitää vuokrata joku elokuva, jossa paha tekee hyvän työn ja joku saa anteeksi viulumusiikin säestyksellä.