Kainalohikoilun syyt ja seuraudet

Minulla on helposti syntyvä ja voimakas "pakene tai taistele"-reaktio.
Vähäpätöisenkin sanakoe saa sydämeni pamppailemaan, kainalot hikoamaan, punan nousemaan kasvoille ja kädet tärisemään. Se on tavallaan ihan hyvä asia, koska adrenaliinipurkaus auttaa minua keskittymään kokeeseen täysin ja käyttämään kaiken aivokapasiteettini

Sosiaalisissa tilanteissa tällainen pokerinaamattomuus ei kuitenkaan ole kovin hyvä. Koska reagoin kaikkiin tunteisiin voimakkaasti ja näkyvästi, olen pyrkinyt pitämään ystävyyssuhteeni etäisinä estääkseni jännitystilanteiden syntymistä.

Itken tavattoman helposti. Kun muutin soluun ja sain melkein heti siivousvaroituksen muiden sotkemista yleisistä tiloista, soitin talonmiehelle valittaakseni. Kiihdyin voimakkaasti. Kun ääneni alkoi väristä lopetin puhelun ja rupesin itkemään. Sitä, että olen onnistunut pitämään ystävyyssuhteeni sopivan etäisinä, kuvaa se, etten ole itkenyt kymmenen vuotta täytettyäni kenenkään ystäväni tai kaverini nähden. Vaikka siis itken talonmiehen epäoikeudenmukaisten nuhteiden takia. (tai katsoessani finding Nemo- leffaa). Varsinkin nyt, kun elämässäni ei ole oikein mitään mikä sen [elämäni] oikeuttaisi, on jokaisen ihmisen kohtaaminen raskasta ja pelottavaa. Monesti päädyn sille kannalle, ettei kohtaaminen ole sen arvoista ja valitsen yksinäisyyden. Kuten eilen, kun Hanna soitti.

Toisaalta jännitysreaktion syntymisen matalaa kynnystä selittää osiltaan se, että kehnon itsetuntoni takia mikä tahansa arvostelu tai heikkouteni osoittaminen uhkaa musertaa minäni. Pelkään sellaisia ihmisiä, jotka ovat suorapuheisia ja ottavat asiakseen huomautella, että olet lihonut, muistella naurettavia tempauksiasi (myös lapsena tekemieni hauskojen typeryyksien muisteleminen uhkaa haurasta egoani) tai mainita kainalohikoilusi. Koska tällaisia ihmisiä on paljon ja kuka tahansa ihminen voi osoittautua sellaiseksi on jokainen sosiaalinen tilanne vaaratilanne. Tuosta vain, muutamalla sanalla voi kuka tahansa halutessaan tuhota minut. Siksi jännitän jo valmiiksi jokaista kohtaamista. Odotan jokaista lausetta kauhulla. Ja se taas aiheuttaa päältänäkyvän jännitysreaktion. Tietoisuuteni (tai luuloni) siitä, että kaikki huomaavat sen, lisää jännitystä.

Siksi pelkään luennoille ja erityisesti ryhmätöihin osallistumista. Jokainen päivä yliopistolla on täynnä punastumista, äänen värinää ja kainalohikoilua. Eikä sitä pääse pakoon minnekään. (paitsi ehkä vessaan)


Täällä blogimaailmassa samalla kaipaan ja pelkään huomiota. Kadun jälkeenpäin kaikkea kirjoittamaani, koska niiden kautta asetun alttiiksi arvostelulle. Minä tykkään väittelystä ja intän vastaan vaikka minkälaisilla muka-loogisilla rakennelmilla. Mutta mikä tahansa oletettuun henkilökohtaiseen ominaisuuteeni liittyvä huomautus ja arvelu motiivieni arveluttavuudesta hiljentää minut. Kommentteja odotan innolla, niiden lukemista kauhulla.

P.S. Minulla on pienoisia vaikeuksia tämän kirjoittamisessa. Alkuperäinen ajatukseni ei tuntunut muokkautuvan lauseiksi, jotka olisivat tehneet sille oikeutta. Muotoa en jaksanut miettiä, eikä lauseita hioa. Äsken kun vilkaisin, niin huomasin käyttäneeni paljon tarpeettomia liioittelevia adverbejä (suunnattomasti valtavasti) adjektiivija ja muita täytesanoja ja ylimääräisiä päätteitä. Harmittava koko luokioaikani kirjallista tuotantoa vaivaava ongelma. Muutin "pseudo" etuliitteen suomalaiseen vaihtoehtoon "muka", koska minua vaivaa suomenkielipuhdasoppisuus-ideologia, jonka nojalla karsin hienostelevien vierasperäisten sanojen lisäksi oikeutettuja sellaisia. Haluan vain pyytää anteeksi liiallisia adverbejä ja liian pitkiksi venyneitä lauseita.

http://personal.inet.fi/koti/mielipaikka/jannittamisesta.htm
Tällä sivustolla on vähän jännittämisestä. Luin sen, mutta varsinaisesti en käyttänyt sitä aineistona. Sivustolla on aika yleistä ja monille tuttua tietoa jännittämisestä. En takaa oikeellisuuttakaan.