Paycheckin kirvoittamia ajatuksia

Katsoin illalla telkkarista John Woon ohjaaman Paycheckin. Se oli ihan mukaansa tempaava elokuva. Ben Affleckin ärsyttävyydenkin ajoittain unohti. Välillä tulin myös tietoiseksi liiallisen pyörivästä kamerasta. Kaikissa lähikuvissa henkilöistä kamera kierti ympäri jännitysmusiikin soidessa. Rasittavaa.
Oikeastaan nykyään monesti haluaisi nähdä sellaista vanhanaikaista elokuvaa, ettei olisi niin paljon kikkailua ja käsivaraa vaan hyvin sommiteltuja kohtauksia ja jämäköitä kameroita, niin että tarinankertomiselle jää tilaa.
Ehkä ne kamerankierto efektitkin sitten elokuvateatterissa säväyttäisi. Niinkuin myös toimintakohtaukset. Suurin osa takaa-ajoista on kyllä tylsiä. Varsinkin kauhuelokuvissa. Semmoisissa Slashereissa, joissa melkein koko elokuva käytetään katsojan kiusaamiseen, kamera kulkee, jättää paikkoja piiloon, milloin taas jousisoittimet ja kimeä torvi jyrähtävät korvaan täydellä volyymilla ja joku pelottava hyökkää, kameraa pitää liikutella nopeaan ja kuvakulmaa vaihtaa.

Paycheckia koitin tiedostaa, ja ainakin alusta löysin jännäriefektin, ettei kuvakulma annakaan katseelle tilaa niinkuin olen telkkarissa kuullut kerrottavan, että pitäisi antaa. Vaan katse kohdistuu ruudusta häiritsevästi ulos ja jättää vapaan tilan pelottavasti avoimeksi. sitten vaan jännärimusaa.
Paychehkissakin kuten kaikissa scifijutuissa on uusi teknologia jostain syystä aina äärimmäisen designatun näköistä. Siis, että prototyypit on aina desingluomuksia täynnä kaikenlaisia kaaria ja aerodynamiikkaa. Se oli batman returnsille kunniaksi kun batmobiili oli ruma kuin prototyyppi.

Katsoin ehkä 30sekuntia Peep showta sillä silmällä tänään. Tai siis aikaa meni enemmän mutta sarjasta kului vain lyhyt pätkä, kun keskityin, että mitenkä se homma esitellään ja minkälaisia vitsejä ne tekee ja miten. Orjallinen sitoutuminen siihen, että kuvakulma on aina jonkun henkilön, että katsoja katsoo jonkun silmillä, kuulostaa rasittavalta ja hankalalta, mutta toimii kyllä hyvin. Kai ne voisivat siitä joustaakin, mutta jos kerran joustaa niin sitten pitäisi koko ajan miettiä parhaita kuvakulmia plus muuta sommittelua. (Vaikka eiköhän nekin kuvakulmat ole paremmin sommiteltuja kuin haluan oivaltaa.) Tarinat kuitenkin etenee vaivattomasti ja helposti. Tunnelma välittyy, ja se on omanlaisensa. Tämä on yksi tapa tehdä kotivideoita, siis peepshow tyyli. Vaikka tietysti itsekseenoloja ei voi toteuttaa kun peilihommatkin vaatisi jo turhan edistynyttä teknologiaa.

Olen kaksi draftia aloittanut jo Peep Shown kerronnasta ja huumoritekniikasta, että voisi matkia ja koittaa kertoa jonkun tarinan sillä tyylillä. Tai siis, että kuvitella käsikirjoitusta. Ihan, että selviäisi, että mistä koostuu ohjelma mistä tykkään. Mikä siitä tekee semmoisen. Se kiinnostaa kuin ruuanjakeluntakana olevat monimutkaiset markkinat ja jakelujärjestelmät tai julkisen liikenteen suunnittelu.