Joulukinkku

Kirjoitan vielä tämän kun tuli mieleen:

Sain viime viikolla päähänpiston: ostin joulukinkun. Jouduin ostamaan myös paistomittarin, koska en omistanut aiemmin. Sulatin sitä kaksi päivää ja sitten lykkäsin uuniin. Sen paistaminen oli kiehtovaa. Se oli jotenkin järjetöntä, ei kukaan tee itselleen arkena huvikseen joulukinkkua. Minä kyllä pidän joulukinkusta. Minua kiihotti myös kinkun järjetön koko yhden hengen talouteen.

Toisaalta oli jännittävää valmistaa joulukinkku, koska se on niin vahvasti jouluun ja äitiini liittyvä rituaali, että tuntui mahdottomalta, että itse pystyisin ostamaan ja valmistamaan sen. Kaupassa häpeilin kuin pornolehteä ostaessa. Pelkäsin myös naapureiden haistavan rapussa kinkun tuoksun, vaikka kyllä ne muutenkin oivaltavat, ettei kaikki ole kunnossa kun verhot on kiinni yötäpäivää ja valot öisin päällä. Kassit kilisee rapussa, jos en ole ostanut poikkeuksellisesti kalliita tölkkejä.
Mutta tein sen, se kinkku valmistui. vaikka ei mitenkään erityisen onnistuneesti. Kuorrutukseni oli hirveä ja kastike kamala. Kauhea homma pakastaa sitä kinkkua, mutta saanpahan syödä sitä ja pitkään. Jouluna ei tee enää mieli kinkkua.

Tämä ehkä kuvaa nykyistä tilaani. Lapsena osasin syödä joulukalenteria, nykyään en muista syödä, ja kun lopulta muistan syödä yhden, en osaa hillitä itseäni ja syön kaikki.

Yleisemminkin minulla on taipumusta kinkun tapaisiin impulssiostoksiin, koska ajattelen, ettei millään ole väliä. Kun olin vielä rahoissani ostin aivan turhan stereomikrofonin ja ulkoisen digikortin ja antennin tietokonetta varten, mutta en ole jaksanut opetella niitä käyttämään. Tämän impulssiostoskelunkin takia olen huolissani säästöjen liian nopeasta hupenemisesta.

Olen hillitön ja elän rajattomuuden harhoissa. Todellisuus ja arki ovat niin raskaita, että yritän kehitellä diagnosoitavia mielenterveyshäiriöitä, että minut vapautettaisiin vastuusta.