puhelinitku

Harrastin tänään puhelinitkua: 8,21 snt/puhelu + 22,9 snt/min
Itku tuli heti, kun ammattilainen kysyi, miksi soitan. Jälkeenpäin olo oli helpottunut ja raukea.

Nyt suunnittelen puhelinneuvojan ohjeen mukaisesti itkeväni jollekin ystävälle/kaverille. Jännittää. Itkeminen on niin intiimiä ja luottamuksellista. Sen henkilökohtaisuus pelottaa. Tärkeintä ei ole kyyneleet, vaan läheisyys ja hyväksytyksi tuleminen. Asiaan liittyy häpeäntunteita. Kun saisin ensimmäisen kerran itkettyä jollekulle, niin sitten ei enää tarvitsisi kulkea pää painuksissa. Tepastelisin polleana viikon.

Ammattilaisten luona olen käynyt jonkun verran itkemässä, mutta monesti en kykene, koska tarvitsemaani luottamusta ja läheisyyttä ei synny. Ja jotenkin siinä on jotain niin rumaa ja häpeällistä. Käteinen raha vaihtaa omistajaa, seuraava asiakas odottaa oven takana. Terapeutti ojentaa kleenexia: Älä kastele sohvaa. Ynisee sitten ammattimaista myötuntoaan: "hmm hmm, joo-o, anna tulla vaan."

Sitten kävin pyöräilemässä. Pysähdyin matkalla tussittamaan värityskirjaani. Tussit loppuu niin nopeaan. Pyörätie Kempeleestä Liminkaan päin on kimaltelevaisin koskaan näkemäni. Miksihän näin. Aurinko väritti naamani itkun punaiseksi.

Viime yön nukuin poikkeuksellisesti sängyssä. Ensin ahdistuin kovasti, mutta se meni ohi. Aamulla olin paremmalla tuulella kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että ehkä tämä tästä. Niin on tuntunut aiemminkin. Tämän kerran ainutlaatuisuus on, että tunne ei ole vielä lakannut. Kyllä tämä tästä.