Puhelinaika psykologille katkaisi periksiantamisen. Elämänparantamismielialan mukana kuitenkin seuraa heti ahdistukset, pelottavat ajatukset ja vitutus. Toiveikkaisiin ajatuksiin liittyy epärealististen pakkoaikataulujen luominen ja vahingolliset pakoajatukset. Joskus myös suuruudenhulluja pätemisen tarpeesta kumpuavia suunnitelmia.
Pakoajatukset aina kiehtoo. Tuntuu itsestäänselvältä, että paikkakunnan ja pukeutumistyylin vaihtaminen selvittäisi kaikki hankaluudet. Voisin keksiä itseni uudelleen ja tällä kertaa en tekisi sitä virhettä, että jättäisin uudelle minälleni mitään heikkouksia.
Puhelinlogi kehoitti minua kokeilemaan nyrkkeilyä, koska ehkä vaikeiluni ja turmiolliset elämäntavat ovat osittain aggression tukahduttamista. En oikein tunnista olevani vihainen, mutta kyllähän minua vituttaa aika paljon välillä. Ja kun rupesin miettimään, niin ehkä olisi mukava vähän heitellä asioita ja tuhota tavaroita, ehkä huutaa. Ja kyllähän minä monesti ajattelen lyhtypylväiden kaatamista moottorisahalla.
Aggression purkaminen hallitulla riehumisella (kuten nyrkkeilysäkin hakkaamisella) on valitettavasti kyllä tavattoman turhauttavaa. Juomalasit eivät hajoa niin dramaattisesti kuin toivoisin. Tavarat jäävät ehjäksi tai rikkoutuvat tylsästi. Ikkunalasi ei murskaudu räjähdysefektillä vaan helähtää. Seuraa pitkä harmi ja korjaamisen vaivat.
Nettivittuilu ja tietokonepeli-tappaminen eivät ole kuin aito asia.
Virta on pohtinut vitutuksen terapeuttista hoitoa ja päätyy seuraavanlaiseen mietelmään:
"Omana kiputeorian sovelluksenani olen käyttänyt esimerkiksi täydellisenä ylilyöntinä suoritettua mäkiharjoitusta periaatteella "kerta oksennuksen päälle". Ihminen pystyy pakottamaan itsensä kärsimään sellaisesta kivusta, että minkään muun asian ajatteleminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Kun helvetillinen kärsimys loppuu, alkuperäinen vitutuksen aihekin on useimmiten loppunut."
Miksi sitten tämä yksinkertainen teoria ei ratkaise lopullisesti vitutuksen ongelmaa? Enkö tiedosta ajatusta tarpeeksi syvällisesti. Jos tatuoisin sen ranteeseen muistutukseksi niin ehkä silloin. Ehkä ihminen pystyy tosiaan pakottamaan itsensä, mutta en minä taida haluta. Suklaan mussutus on helpompaa ja houkuttelevampaa ja paskat pitkäaikaisista vaikutuksista. Sehän on vain filosofinen valinta, että kuinka kaukonäköisesti mielihyvää mittaa. Ja lyhyen tähtäimen ja nykyhetken suosiminen on ihan validi valinta. Ei itkeminen jälkeenpäin sitä muuta.
Tai ehkä puhelinlogin neuvo on kultaisin. Ehkä nyrkkeilyharrastus parantaisi elämänlaatua kuin taikaiskusta. Vai suojaudunko neuvon noudattamiselta maalaamalla sille liioiteltuja odotuksia. Ehkäpä kaikki tosiaan ratkaistuisi parhain päin, kunhan vain "pääsisin kosketuksiin tunteideni kanssa". Naistenlehtipsykologian mukaisesti saisin rutkasti energiaa ja iloa, kun en enää joutuisi käyttämään voimiani "tukahduttamiseen".
Ehkä se, että pyrin halventamaan hyviä neuvoja kutsumalla niitä naistenlehtipsykologiaksi ja pistämällä termejä lainausmerkkeihin, kertoo jotain syvällistä. uhhuu.
Parisuhteelta kaipaisin kunnollista huutoriitelyä, joka päättyy itkuun. Seksi olisi varmasti kiva lisä.
Viimeksi melkein riitelin lukiossa, tai, oikeastaan Elina marttyyrivittuili koko päivän, kunnes minä kilahdin ja kivahdin jotain vastaan. Muutuin punaiseksi ja vapisin kunnes tunti loppui ja juoksiin piiloon. Se oli ihan mukavaa jälkeen päin ajatellen. Lisäksi Elina pyysi ensin anteeksi, mikä oli vain oikein ja kohtuullista. Minä siis voitin.
Se oli muutenkin hyvä vuosi. Riitelin bussikuskin kanssa ylihinnasta, ja sen jälkeen riitelyvalitin siitä bussikuskista yrityksen asiakaspalautehenkilölle. Nämä kolme kertaa on nyt kaikki tämän vuosituhannen riitelyt mitä muistan. Väittelyt on erikseen, niissä olen ilkeä, en kiihtynyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti