tiistai 4. joulukuuta 2007
wildemäinen neronleimaus
Armo ja oikeudenmukaisuus ovat vastakohtia, mutta armottomuus ja oikeudenmukaisuus eivät ole synonyymeja.
keskiviikko 28. marraskuuta 2007
tiistai 20. marraskuuta 2007
vuodatus
Minua vituttaa.
Harkitsen vakavasti itsemurhaa. Tai en vakavasti, koska en halua kuolla, haluan vain tehdä itsemurhayrityksen osoittaakseni, että olen tosissani, vaikka tietenkään en ole. Kunhan vain vittuillakseni draamailen. Haen huomiota. En oikeasti harkitse. Mutta kunhan kirjoitan, koska en usko, että suuressa osassa itsemurhia taustalla olisi muuta kuin samantyylinen vitutus ja näyttämisen halu sekä huomion haku.
Kävin tänään sairaalassa, josta olin lomalla. Sairaanhoitajat eivät ansaitse palkankorotuksiaan. Ainakaan mielenterveyspuolen. Kun viikko sitten lähdin sairaalasta lomalle, minulle oltiin vihaisia, koska en ollut saapunut hoitoneuvotteluun, josta minulle ei ollut kerrottu. Oltiin muka kerrottu. Puhuivat kahvihuoneessa kuinka helppo sitä on vain sanoa, ettei ole kerrottu. Luulin, että olisin ollut viikon loppuun, mutta silloin minulle kerrottiin, että lähden tänään. Tai voisin jäädä vielä yöksi, mutta se ei ole toivottavaa.
Loma meni huonosti. Sorruin niihin huonoihin tapoihin ja käyttäytymismalleihin joiden takia olin alun perin mennyt sairaalaan. Minulle sanottiin, että katsotaan sitten.
Kun tänään menin sairaalaan, hoitajat olivat yllättyneitä. Ei mitään ollut sovittu. vaikka oltiin. Kukaan ei tiennyt nyt mitään. Olin väärässä, vaikka kukaan ei voinut osoittaa että muutakaan tapaamisaikaa oltaisiin sovittu. Minulle oli annettu viikoksi lääkkeet ja nyt oltiin yllättyneitä kun niiden loputtua olin tullut takaisin sairaalaan.
Kohtasin lääkärin, joka on vaihtunut joka kerta kun olen lääkäriä nähnyt. Hän ei ollut valmistautunut koska tapaamista ei oltu ilmeisesti sovittu. Hän ei ollut lukenut papereitani eikä tiennyt tilanteestani mitään. Kahvilta hälytetty omahoitajani kysely ärtyneeseen tapaansa.
Mikä oli vialla. Miten oli mennyt. Huonosti. Miksi huonosti mikä siihen auttaisi. Terapeuttisesti he neuvoivat minua ryhdistäytymään. Aikaisemman sairaalajakson aikana olin voinut paremmin kuin kahteen vuoteen. Loma oli mennyt huonosti. Toivoin, että olisin voinut jäädä sairaalaan pariksi päiväksi, että saisin taas elämänhallinnastani kiinni. Miten se muka auttaisi? he kysyivät. Olihan ensimmäisenkin sairaalajaksonkin jälkeen mennyt huonosti. Minun olisi vain ryhdistäydyttävä. Siitä se oli kiinni.
Lääkäri tarttui opintoihini. Oliko ongelma se, että ala oli väärä. Selitin, etten uskonut koska ei nyt menossa olevan humanistinen kurssikaan helpottanut. En vain kyennyt sosiaalisiin kontakteihin kun lukkiuduin yksiööni kuin loukkoon. En olisi päässyt mielenkiintoisellikaan luennoille, kun en saanut peseydyttyä tai poistuttua asunnoltani. Lääkäri neuvoi, että kyllä niitä kavereita saa kunhan vain ryhdistäytyy ja käy. He esittivät minulle kysymyksiä "vai mitä?" muotoilulla. Voit kyllä jäädäkin, mutta... Eikö vain. täytyy vain ryhdistäytyä. Lääkäri ei ymmärtänyt mikä on ongelmana ja mikä olisi ratkaisu. Sanoin etten tiedä. Tämä on yksi syy miksi haen apua terveydenhuollosta. En tiedä miten saan elämästäni kiinni. Oikea tapa olisi ryhdistäytyä selitti lääkäri. Ei kannattanut jäädä vai mitä? Kokeilet kotona eikös vain.
Minua vituttaa sairaanhoitajien palkankorotukset, koska mielenterveyspuolella he eivät tee juuri mitään. Omahoitajakeskustelut ja lääkkenjaot ovat tärkeä osa tehtävää. Aivan varmasti, mutta he antavat minulle kolme päivää väärää lääkettä eikä kukaan kerro että oikeaa lääkettä on määrätty kaksinkertainen määrä tarvittaessa. En tiedä mitä psykiatriaan erikoistuville sairaanhoitajille opetetaan, mutta se ei ainakaan näy omahoitajatyöskentelyssä. He jauhavat kliseitä joita kaikki muutkin ben furmani katselleet jauhavat. Toinen omahoitajani keskeyttää kun yritän puhua, ja sanoo lopuksi ettei saa minusta mitään irti kun on puhunut itsekseen tunnin antamatta minulle puheen vuoroa. Hän ei kerro minulle lääkärin tapaamisista. Hän ei muista saapua saati valmistautua hoitoneuvotteluun. Toinen kysyy minulta "vai mitä?" ja lopettaa sitten että eikös vain. Minä en osaa sanoa ei. Minä katson muualle ja myönnän jotta pääsen tilanteesta. Hoitajat ryhtyvät muistelemaan omaa nuoruuttaan. Heillekin on sattunut kaikenlaista. He ovat käyneet läpi vaikka sun mitä.
He sanovat, että voin kyllä tulla jos tulee oikein paha. En tiedä kuinka paha pitää olla, koska menin sinne juuri sen takia, että minulla oli. Ei kuitenkaan oikein paha, koska poistun paljon huonommalla tuulella. Aivan varmasti menen osastolle jos minulle tulee paha olo, jotta minua sitten nuhdeltaisiin kuin tuhmaa lasta. Neuvotaan ryhdistäytymään.
Vastailen ensin laajasti. Yritän selittää. Kun lääkäri tarttuu epäolennaiseen yritän korjata ja lääkäri turhautuu. Ei ymmärrä mistä on oikein kyse. Sitten vastailen välttelevästi. Lopulta yksisanaisesti myönnän kaiken mitä he ehdottavat. "Vai Mitä?" "Kaipa se on sitten niin" "Vai mitä?" "Niin"
Ymmärrän kyllä. Tämä on projektiota. Minulle on kerrottu vähän elämän tosiasioita enkä halua kuunnella. Kielteiset tunteeni ja pettymykset itseeni projisoin hoitajiin, kuin se olisi heidän vikansa. He tietävät. Eivät pane pahakseen. Kerro vaan miltä tuntuu. En kerro kirjoitan tänne, koska en pysty kertomaan heille, koska he nuhtelevat minua ja turhautuvat kun kerron. Minä katson lattiaan ja laitan kädet ristiin rinnalle. Minä poistun alistuneena. Minä vaalin kaunaani mielummin kuin otan puheeksi. Kallisarvoinen kauna. Minä kirjoitan blogiini vuodatuksen. Minä leikittelen itsemurhayrityksen ajatuksilla, että osoittaisin, että olen tosissani vaikka en ole.
Minä olen valittava mielenterveyspotilas. Yhteiskunta on minulle velkaa. Hoitajat on tyhmiä kuin opettajat muinoin. Olen uhri. Olen löytänyt itsesäälin, jonka kyllästyksissäni hylkäsin murrosikäangstin myötä. Tunteiden pakoilu ei miellytä. Itsesääli on makoisampaa. Jos uhkailen mediaseksikkäästi laajennetulla itsemurhalla saan kaipaamaani huomiota. Lukijoita ja ovelle koputtelemaan määrätietoisen poliisin, joka ei jätä minua yksin vaan pääsen heidän huomaansa valaistuihin tiloihin joissa ei valvova silmä minua hylkää.
Sitten kohta pääsen tästä itsesäälistä ja poistan kirjoituksen. Mikään ei ole rasittavampaa kuin mielenterveyskuntoutujan uhriutuva vuodatus siitä miksi kaikki on muiden vika.
P.S. En poistakaan vielä vaan jatkan, koska vituttaa yhä. En ole pätevä enkä epäjäävi arvioimaan että olenko sairaalahoidon tarpeessa. Olen kuitenkin yhtä paljon kuin silloin kuin ensimmäisen kerran menin. Minua vaan vituttaa suhtautuminen jota sain kohdata. Tunteeni mitätöitiin eikä niitä haluttu kuunnella. He suhtautuivat samoin kuin äitini suhtautuu, että ei pidä valittaa vaan pitää vaan jaksaa.
He esittivät haasteen: Jos pärjään perjantaihin asti varsin hyvin niin se näkemys jonka he painostivat minut nielemään on oikea ja oma näkemykseni, että haluaisin sairaalan turvaa oli väärä. Jos pärjään niin heidän ärsyttävä mitätöintinsä ja kuuntelemattomuutensa oli oikea lähestymistapa. Olin nuhtelun ja alentuvaisen kohtelun tarpeessa. Lääkärin näkemys, että vaikeuteni hallita arkea ja kohdata toisia ihmisiä ovat naurettavia ja lapsellisia käyttäytymismalleja joista selviän vain ryhdistäytymällä on oikea. Tunteeni ovat olleet vääriä.
Minun on joko lapsellisen uhmakkaasti pantava vituiksi koko homma ja tehtävä jotain teatraalista että osoitan, että olen tosissani, vaikken ole. Tai sitten minun on keksittävä joku selitysmalli jossa saan itseni myönteisempään valoon ja osoitettava jotenkin vedenpitävästi, että vaikka menikin hyvin niin silti he olivat väärässä. En pysty nielemään heidän ryhdistäytymis-kehotuksiaan, koska vaikka he olisivat olleet oikeassa niin heidän tapansa tehdä asia oli väärä. He suhtautuivat niinkuin hoitajat yleensä taukohuoneessa jutellessaan paljastavat suhtautuvansa: on oltava joku roti. Ei pidä joustaa tai hommat menee ihan mahottomiksi. Vaitiolovelvollisuudella ei ole paljoa väliä, kun se ei koske kahvihuoneen päivittelyjä. Minä tiedän olen ollut taukohuoneessa hoitajan asemassa.
Ehkä suhtaudun harhaisesti. Mutta minua vituttaa. Näin henkilökohtaista ei pitäisi nettiin kirjoittaa pseudonyymillakaan, koska salanimet on vain näennäisiä.
Valita äidillesi olisi pätevä neuvo, mutta ei minulla ole sellaista suhdetta äitiini, että se kattaisi valittamisen. Tai on minulla valitusoikeus, mutta se tuntuisi vaivaannuttavalta. Lisäksi äitini suhtautuisi perusasiaan aivan samalla tavalla: on vain ryhdistäydyttävä. Ei ole sijaa joillekin tunteille, eikä ne ole sillä tavalla todellisia, että ne oikeasti vaikuttaisivat siihen mitä teen. Tai ainakaan ne eivät saisi vaikuttaa. Virhe on jos annan vaikuttaa. Vaikka toki saisin tukea siihen kritiikkiin jota osoitan hoitajan ja lääkärin menettelytapoja kohtaan. Koska äiti pitää poikansa puolta vieraita vastaan, vaikka olisi samaa mieltä vieraiden kanssa.
Jatkan vielä:
Omahoitajani kysyi, kun kerroin miten viikko meni, että kävinkö netissä. Tämä liittyi siihen kuinka olin yrittänyt selittää sitä, etten kykene kohtuuteen, että mihin ikinä ryhdyn niin teen sitä liikaa, esim. voin netissä selata useita tunteja olojani pakoon. Tämä tulkittiin nettiriippuvuudeksi ja nimenomaiseksi siksi, joka oli suurimpia ongelmieni syitä johon jokaisessa keskustelussa viitataan. Minä sulkeuduin täysin, kun oivalsin kuinka hukkaan kaikki kertomani on mennyt, kuinka vähän kukaan ymmärtää. Tai ehkä minä vain kuvittelen liiaksi, että minua ymmärretään kun on hiljaa (siksi psykoterapeutit ovat niin paljon hiljaa) ja sitten kun sanoo jotain niin oivaltaa kaiken selittämisen turhuuden ja sulkeutuu täysin, vastailee yksisanaisesti.
Muistan samanlaisen tilanteen lukioaikaisessa psykoterapiassa. Keskustelu oli johdattunut tai johdutettu seksuaalielämääni. Olen häveliäs ihminen joten en ehkä kykene kauhean hyvin siitä luottamuksellisestikaan kertomaan. Kuitenkin parhaani mukaan selitin ensimmäistä yhdyntää ja siihen liittyviä tunteitani. Psykologi kysyi
"raiskasitko sinä hänet?" enkä käsitä miten ihmeessä se teki sellaisen johtopäätöksen. En minä loukkaantunut, mutta sulkeuduin koska se oli niin ääliömäistä kertoa yhtään mitään. Tietenkin psykologin pitää aina kuvitella pahimman mahdollisen skenaarion kautta että osaavat välttää hämmästyksen kun ihmiset kertovat häpeällisistä asioistaan, mutta jotenkin se ei ollut kivaa. Olin kuvitellut, että psykologilla oli joku erityisen syvällinen näkemys minusta ja että hän tuntisi sisimpäni paremmin kuin minä itse (onhan se mahdollista, josta tietysti voi vetää vain huonoja johtopäätöksiä sisäisen raiskaijuuteni johdosta)
Ehkä virheeni on etten sano näistä asioista. Etten puhu, vaan sulkeudun ja vaalin kallisarvoista kaunaani ihmisiä kohtaan. Ehkä suhtautumisessani on ripaus arroganttia lukioälykön halveksintaa. Tällaiset luonteenpiirteet ovat vain niin häpeällisiä, etten halua niitä paljastaa edes näille luottamuksellisille henkilöille enkä itselleni. Se tuhoaa minäkuvan jos tajuaa olevansa itsesäälissä rypevä lukiointellektuelli, kun on kuvitellut pääsevänsä sellaisista tuntemuksista pois. Mutta heti ne on pinnan alla kun raaputtaa. kaikenmaailman maailmantuskat siellä muhii. näennäisfilosofiset pohdinnat ja syvä halveksunta kaikkia kohtaamiansa ihmisiä kohtaan. Pelosta kumpuava murrosikähalveksunta.
itku. Mutte ei ole itku. Itku on kuin oksennus, että sen jälkeen on tyyni ja rauhallinen olo, vaikka toimitus oli vastenmielinen. Tämä on vain Rypemistä.
Harkitsen vakavasti itsemurhaa. Tai en vakavasti, koska en halua kuolla, haluan vain tehdä itsemurhayrityksen osoittaakseni, että olen tosissani, vaikka tietenkään en ole. Kunhan vain vittuillakseni draamailen. Haen huomiota. En oikeasti harkitse. Mutta kunhan kirjoitan, koska en usko, että suuressa osassa itsemurhia taustalla olisi muuta kuin samantyylinen vitutus ja näyttämisen halu sekä huomion haku.
Kävin tänään sairaalassa, josta olin lomalla. Sairaanhoitajat eivät ansaitse palkankorotuksiaan. Ainakaan mielenterveyspuolen. Kun viikko sitten lähdin sairaalasta lomalle, minulle oltiin vihaisia, koska en ollut saapunut hoitoneuvotteluun, josta minulle ei ollut kerrottu. Oltiin muka kerrottu. Puhuivat kahvihuoneessa kuinka helppo sitä on vain sanoa, ettei ole kerrottu. Luulin, että olisin ollut viikon loppuun, mutta silloin minulle kerrottiin, että lähden tänään. Tai voisin jäädä vielä yöksi, mutta se ei ole toivottavaa.
Loma meni huonosti. Sorruin niihin huonoihin tapoihin ja käyttäytymismalleihin joiden takia olin alun perin mennyt sairaalaan. Minulle sanottiin, että katsotaan sitten.
Kun tänään menin sairaalaan, hoitajat olivat yllättyneitä. Ei mitään ollut sovittu. vaikka oltiin. Kukaan ei tiennyt nyt mitään. Olin väärässä, vaikka kukaan ei voinut osoittaa että muutakaan tapaamisaikaa oltaisiin sovittu. Minulle oli annettu viikoksi lääkkeet ja nyt oltiin yllättyneitä kun niiden loputtua olin tullut takaisin sairaalaan.
Kohtasin lääkärin, joka on vaihtunut joka kerta kun olen lääkäriä nähnyt. Hän ei ollut valmistautunut koska tapaamista ei oltu ilmeisesti sovittu. Hän ei ollut lukenut papereitani eikä tiennyt tilanteestani mitään. Kahvilta hälytetty omahoitajani kysely ärtyneeseen tapaansa.
Mikä oli vialla. Miten oli mennyt. Huonosti. Miksi huonosti mikä siihen auttaisi. Terapeuttisesti he neuvoivat minua ryhdistäytymään. Aikaisemman sairaalajakson aikana olin voinut paremmin kuin kahteen vuoteen. Loma oli mennyt huonosti. Toivoin, että olisin voinut jäädä sairaalaan pariksi päiväksi, että saisin taas elämänhallinnastani kiinni. Miten se muka auttaisi? he kysyivät. Olihan ensimmäisenkin sairaalajaksonkin jälkeen mennyt huonosti. Minun olisi vain ryhdistäydyttävä. Siitä se oli kiinni.
Lääkäri tarttui opintoihini. Oliko ongelma se, että ala oli väärä. Selitin, etten uskonut koska ei nyt menossa olevan humanistinen kurssikaan helpottanut. En vain kyennyt sosiaalisiin kontakteihin kun lukkiuduin yksiööni kuin loukkoon. En olisi päässyt mielenkiintoisellikaan luennoille, kun en saanut peseydyttyä tai poistuttua asunnoltani. Lääkäri neuvoi, että kyllä niitä kavereita saa kunhan vain ryhdistäytyy ja käy. He esittivät minulle kysymyksiä "vai mitä?" muotoilulla. Voit kyllä jäädäkin, mutta... Eikö vain. täytyy vain ryhdistäytyä. Lääkäri ei ymmärtänyt mikä on ongelmana ja mikä olisi ratkaisu. Sanoin etten tiedä. Tämä on yksi syy miksi haen apua terveydenhuollosta. En tiedä miten saan elämästäni kiinni. Oikea tapa olisi ryhdistäytyä selitti lääkäri. Ei kannattanut jäädä vai mitä? Kokeilet kotona eikös vain.
Minua vituttaa sairaanhoitajien palkankorotukset, koska mielenterveyspuolella he eivät tee juuri mitään. Omahoitajakeskustelut ja lääkkenjaot ovat tärkeä osa tehtävää. Aivan varmasti, mutta he antavat minulle kolme päivää väärää lääkettä eikä kukaan kerro että oikeaa lääkettä on määrätty kaksinkertainen määrä tarvittaessa. En tiedä mitä psykiatriaan erikoistuville sairaanhoitajille opetetaan, mutta se ei ainakaan näy omahoitajatyöskentelyssä. He jauhavat kliseitä joita kaikki muutkin ben furmani katselleet jauhavat. Toinen omahoitajani keskeyttää kun yritän puhua, ja sanoo lopuksi ettei saa minusta mitään irti kun on puhunut itsekseen tunnin antamatta minulle puheen vuoroa. Hän ei kerro minulle lääkärin tapaamisista. Hän ei muista saapua saati valmistautua hoitoneuvotteluun. Toinen kysyy minulta "vai mitä?" ja lopettaa sitten että eikös vain. Minä en osaa sanoa ei. Minä katson muualle ja myönnän jotta pääsen tilanteesta. Hoitajat ryhtyvät muistelemaan omaa nuoruuttaan. Heillekin on sattunut kaikenlaista. He ovat käyneet läpi vaikka sun mitä.
He sanovat, että voin kyllä tulla jos tulee oikein paha. En tiedä kuinka paha pitää olla, koska menin sinne juuri sen takia, että minulla oli. Ei kuitenkaan oikein paha, koska poistun paljon huonommalla tuulella. Aivan varmasti menen osastolle jos minulle tulee paha olo, jotta minua sitten nuhdeltaisiin kuin tuhmaa lasta. Neuvotaan ryhdistäytymään.
Vastailen ensin laajasti. Yritän selittää. Kun lääkäri tarttuu epäolennaiseen yritän korjata ja lääkäri turhautuu. Ei ymmärrä mistä on oikein kyse. Sitten vastailen välttelevästi. Lopulta yksisanaisesti myönnän kaiken mitä he ehdottavat. "Vai Mitä?" "Kaipa se on sitten niin" "Vai mitä?" "Niin"
Ymmärrän kyllä. Tämä on projektiota. Minulle on kerrottu vähän elämän tosiasioita enkä halua kuunnella. Kielteiset tunteeni ja pettymykset itseeni projisoin hoitajiin, kuin se olisi heidän vikansa. He tietävät. Eivät pane pahakseen. Kerro vaan miltä tuntuu. En kerro kirjoitan tänne, koska en pysty kertomaan heille, koska he nuhtelevat minua ja turhautuvat kun kerron. Minä katson lattiaan ja laitan kädet ristiin rinnalle. Minä poistun alistuneena. Minä vaalin kaunaani mielummin kuin otan puheeksi. Kallisarvoinen kauna. Minä kirjoitan blogiini vuodatuksen. Minä leikittelen itsemurhayrityksen ajatuksilla, että osoittaisin, että olen tosissani vaikka en ole.
Minä olen valittava mielenterveyspotilas. Yhteiskunta on minulle velkaa. Hoitajat on tyhmiä kuin opettajat muinoin. Olen uhri. Olen löytänyt itsesäälin, jonka kyllästyksissäni hylkäsin murrosikäangstin myötä. Tunteiden pakoilu ei miellytä. Itsesääli on makoisampaa. Jos uhkailen mediaseksikkäästi laajennetulla itsemurhalla saan kaipaamaani huomiota. Lukijoita ja ovelle koputtelemaan määrätietoisen poliisin, joka ei jätä minua yksin vaan pääsen heidän huomaansa valaistuihin tiloihin joissa ei valvova silmä minua hylkää.
Sitten kohta pääsen tästä itsesäälistä ja poistan kirjoituksen. Mikään ei ole rasittavampaa kuin mielenterveyskuntoutujan uhriutuva vuodatus siitä miksi kaikki on muiden vika.
P.S. En poistakaan vielä vaan jatkan, koska vituttaa yhä. En ole pätevä enkä epäjäävi arvioimaan että olenko sairaalahoidon tarpeessa. Olen kuitenkin yhtä paljon kuin silloin kuin ensimmäisen kerran menin. Minua vaan vituttaa suhtautuminen jota sain kohdata. Tunteeni mitätöitiin eikä niitä haluttu kuunnella. He suhtautuivat samoin kuin äitini suhtautuu, että ei pidä valittaa vaan pitää vaan jaksaa.
He esittivät haasteen: Jos pärjään perjantaihin asti varsin hyvin niin se näkemys jonka he painostivat minut nielemään on oikea ja oma näkemykseni, että haluaisin sairaalan turvaa oli väärä. Jos pärjään niin heidän ärsyttävä mitätöintinsä ja kuuntelemattomuutensa oli oikea lähestymistapa. Olin nuhtelun ja alentuvaisen kohtelun tarpeessa. Lääkärin näkemys, että vaikeuteni hallita arkea ja kohdata toisia ihmisiä ovat naurettavia ja lapsellisia käyttäytymismalleja joista selviän vain ryhdistäytymällä on oikea. Tunteeni ovat olleet vääriä.
Minun on joko lapsellisen uhmakkaasti pantava vituiksi koko homma ja tehtävä jotain teatraalista että osoitan, että olen tosissani, vaikken ole. Tai sitten minun on keksittävä joku selitysmalli jossa saan itseni myönteisempään valoon ja osoitettava jotenkin vedenpitävästi, että vaikka menikin hyvin niin silti he olivat väärässä. En pysty nielemään heidän ryhdistäytymis-kehotuksiaan, koska vaikka he olisivat olleet oikeassa niin heidän tapansa tehdä asia oli väärä. He suhtautuivat niinkuin hoitajat yleensä taukohuoneessa jutellessaan paljastavat suhtautuvansa: on oltava joku roti. Ei pidä joustaa tai hommat menee ihan mahottomiksi. Vaitiolovelvollisuudella ei ole paljoa väliä, kun se ei koske kahvihuoneen päivittelyjä. Minä tiedän olen ollut taukohuoneessa hoitajan asemassa.
Ehkä suhtaudun harhaisesti. Mutta minua vituttaa. Näin henkilökohtaista ei pitäisi nettiin kirjoittaa pseudonyymillakaan, koska salanimet on vain näennäisiä.
Valita äidillesi olisi pätevä neuvo, mutta ei minulla ole sellaista suhdetta äitiini, että se kattaisi valittamisen. Tai on minulla valitusoikeus, mutta se tuntuisi vaivaannuttavalta. Lisäksi äitini suhtautuisi perusasiaan aivan samalla tavalla: on vain ryhdistäydyttävä. Ei ole sijaa joillekin tunteille, eikä ne ole sillä tavalla todellisia, että ne oikeasti vaikuttaisivat siihen mitä teen. Tai ainakaan ne eivät saisi vaikuttaa. Virhe on jos annan vaikuttaa. Vaikka toki saisin tukea siihen kritiikkiin jota osoitan hoitajan ja lääkärin menettelytapoja kohtaan. Koska äiti pitää poikansa puolta vieraita vastaan, vaikka olisi samaa mieltä vieraiden kanssa.
Jatkan vielä:
Omahoitajani kysyi, kun kerroin miten viikko meni, että kävinkö netissä. Tämä liittyi siihen kuinka olin yrittänyt selittää sitä, etten kykene kohtuuteen, että mihin ikinä ryhdyn niin teen sitä liikaa, esim. voin netissä selata useita tunteja olojani pakoon. Tämä tulkittiin nettiriippuvuudeksi ja nimenomaiseksi siksi, joka oli suurimpia ongelmieni syitä johon jokaisessa keskustelussa viitataan. Minä sulkeuduin täysin, kun oivalsin kuinka hukkaan kaikki kertomani on mennyt, kuinka vähän kukaan ymmärtää. Tai ehkä minä vain kuvittelen liiaksi, että minua ymmärretään kun on hiljaa (siksi psykoterapeutit ovat niin paljon hiljaa) ja sitten kun sanoo jotain niin oivaltaa kaiken selittämisen turhuuden ja sulkeutuu täysin, vastailee yksisanaisesti.
Muistan samanlaisen tilanteen lukioaikaisessa psykoterapiassa. Keskustelu oli johdattunut tai johdutettu seksuaalielämääni. Olen häveliäs ihminen joten en ehkä kykene kauhean hyvin siitä luottamuksellisestikaan kertomaan. Kuitenkin parhaani mukaan selitin ensimmäistä yhdyntää ja siihen liittyviä tunteitani. Psykologi kysyi
"raiskasitko sinä hänet?" enkä käsitä miten ihmeessä se teki sellaisen johtopäätöksen. En minä loukkaantunut, mutta sulkeuduin koska se oli niin ääliömäistä kertoa yhtään mitään. Tietenkin psykologin pitää aina kuvitella pahimman mahdollisen skenaarion kautta että osaavat välttää hämmästyksen kun ihmiset kertovat häpeällisistä asioistaan, mutta jotenkin se ei ollut kivaa. Olin kuvitellut, että psykologilla oli joku erityisen syvällinen näkemys minusta ja että hän tuntisi sisimpäni paremmin kuin minä itse (onhan se mahdollista, josta tietysti voi vetää vain huonoja johtopäätöksiä sisäisen raiskaijuuteni johdosta)
Ehkä virheeni on etten sano näistä asioista. Etten puhu, vaan sulkeudun ja vaalin kallisarvoista kaunaani ihmisiä kohtaan. Ehkä suhtautumisessani on ripaus arroganttia lukioälykön halveksintaa. Tällaiset luonteenpiirteet ovat vain niin häpeällisiä, etten halua niitä paljastaa edes näille luottamuksellisille henkilöille enkä itselleni. Se tuhoaa minäkuvan jos tajuaa olevansa itsesäälissä rypevä lukiointellektuelli, kun on kuvitellut pääsevänsä sellaisista tuntemuksista pois. Mutta heti ne on pinnan alla kun raaputtaa. kaikenmaailman maailmantuskat siellä muhii. näennäisfilosofiset pohdinnat ja syvä halveksunta kaikkia kohtaamiansa ihmisiä kohtaan. Pelosta kumpuava murrosikähalveksunta.
itku. Mutte ei ole itku. Itku on kuin oksennus, että sen jälkeen on tyyni ja rauhallinen olo, vaikka toimitus oli vastenmielinen. Tämä on vain Rypemistä.
torstai 18. lokakuuta 2007
blogi-linkkejä
Lisäsin aamupuhteena tuonne sivupalkkiin muutaman blogin, joita tulee seurattua tai pitäisi tulla seurattua. Pääasiassa poimin nuo blogilistan omien suosikkien ensimmäiseltä sivulta, että oleellisiakin saattoi jäädä pois.
Jos joku loukkaantuu siitä, että linkitän heidän sivuilleen niin ottakaa yhteyttä.
Jos joku loukkaantuu siitä, että linkitän heidän sivuilleen niin ottakaa yhteyttä.
pakina bussikuskista on asiaton ja ihmisryhmää loukkaava
Virta kirjoitti asiakaspalvelun ammattilaisesta nimeltä Ahmed.
Nyt hän väittää, että asiasta on tehty ilmoitus ylläpidolle (helsingin yliopisto?) "asiattomana ja ihmisryhmää loukkaavana", jonka takia blogi on poistettu Helsingin yliopiston blogihakemistosta, ja hän on kehotettu vaihtamaan blogialustaa provosoivan tyylin vuoksi.
Tämän johdosta Virta on vaihtanut asiakaspalvelun ammattilaisen nimen Ariksi Ahmedin sijasta.
Jos koko juttu on totta niin kovin rajatut on ajattelun rajat yliopistoissa. Ainakaan sananvapauden linnakkeiksi niistä ei ole. Edes harmittomat pakinat eivät mahdu yliopiston palvelimelle, jos niissä esiintyy Ahmed, jota ei kuvata yksinomaan positiivisessa valossa.
Ehkäpä koko juttu on vain blogistin omalaatuista huumoria ja kannanotto islam/sananvapaus-hysteriaan.
Nyt hän väittää, että asiasta on tehty ilmoitus ylläpidolle (helsingin yliopisto?) "asiattomana ja ihmisryhmää loukkaavana", jonka takia blogi on poistettu Helsingin yliopiston blogihakemistosta, ja hän on kehotettu vaihtamaan blogialustaa provosoivan tyylin vuoksi.
Tämän johdosta Virta on vaihtanut asiakaspalvelun ammattilaisen nimen Ariksi Ahmedin sijasta.
Jos koko juttu on totta niin kovin rajatut on ajattelun rajat yliopistoissa. Ainakaan sananvapauden linnakkeiksi niistä ei ole. Edes harmittomat pakinat eivät mahdu yliopiston palvelimelle, jos niissä esiintyy Ahmed, jota ei kuvata yksinomaan positiivisessa valossa.
Ehkäpä koko juttu on vain blogistin omalaatuista huumoria ja kannanotto islam/sananvapaus-hysteriaan.
keskiviikko 17. lokakuuta 2007
Paksuna
En mennytkään vielä sairaalaan. Tai kävin, mutta tänään oli vasta arviointikäynti ja varsinainen jakso alkanee huomenna.
Sen sijaan kävin katsomassa "Paksuna" (Knocked Up). Se oli harvoin ääneennaurattavan hauska, mutta jatkuvasti kutkuttavasti havainnoiva. Kyseessähän on romanttinen komedia lapsen saamisesta, mutta miehille. Voi olla, että elokuvan kuvaus ja aihepiiri vetää katsomoihin paljon enemmän naisia kuin miehiä, mutta näkökulma on selkeästi miehinen. Uskon, että monia naisia jopa loukkaa se kuinka se läski kikkarapää saa sen Grayn anatomian Izzien. Minunlaiselleni pyylevälle herrasmiehelle asetelma on kuitenkin toivoa antava.
Myös tilanne on ideaalinen. Miespäähenkilö ensinnäkin pääsee aivan liian hyvännäköisen naisen kanssa sänkyyn ja sen lisäksi onnistuu tekemään tämän raskaaksi. Pääsee siis isäksi ja vakavaan ihmissuhteeseen täydellisen naisen kanssa noin vain. Normaalisti se vie pitkän lämmittelyn, että pääsee ihmissuhteisiin ja useita vuosia ennenkuin voi alkaa puhuakaan lastensaamisesta tuommoisten itsetietoisten urakaunottarien kanssa. Fantasiaahan se on, mutta nannaa se on fantasiakin.
Lopputulemana elokuvasta oli kuitenkin, että tulin hyvälle tuulelle ja sain uskoa siihen, että elämä voi olla hyvää minullekin. En odota, että tekisin lähiaikoina lapsia mallikaunottarien kanssa, mutta antoi uskoa, että hyvät asiat on mahdollisia tällaisille patalaiskoille sohvankuluttajille, joiden ylioppilaspuku ei enää mahdu päälle. Ei ettenkö aikoisi laihduttaa, koska ylimääräisen painon kantaminen on raskasta kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.
Sisareni äitiytyneet kaverit, eivät olleet pitäneet elokuvasta. Mutta uskon, että se johtuu siitä, että heidän äitiytensä ja naiseutensa tekee heistä huumorintajuttomia tämän elokuvan suhteen. Tämä oli pehmomiesten elokuva. Tällaisia kaivataan lisää.
Sen sijaan kävin katsomassa "Paksuna" (Knocked Up). Se oli harvoin ääneennaurattavan hauska, mutta jatkuvasti kutkuttavasti havainnoiva. Kyseessähän on romanttinen komedia lapsen saamisesta, mutta miehille. Voi olla, että elokuvan kuvaus ja aihepiiri vetää katsomoihin paljon enemmän naisia kuin miehiä, mutta näkökulma on selkeästi miehinen. Uskon, että monia naisia jopa loukkaa se kuinka se läski kikkarapää saa sen Grayn anatomian Izzien. Minunlaiselleni pyylevälle herrasmiehelle asetelma on kuitenkin toivoa antava.
Myös tilanne on ideaalinen. Miespäähenkilö ensinnäkin pääsee aivan liian hyvännäköisen naisen kanssa sänkyyn ja sen lisäksi onnistuu tekemään tämän raskaaksi. Pääsee siis isäksi ja vakavaan ihmissuhteeseen täydellisen naisen kanssa noin vain. Normaalisti se vie pitkän lämmittelyn, että pääsee ihmissuhteisiin ja useita vuosia ennenkuin voi alkaa puhuakaan lastensaamisesta tuommoisten itsetietoisten urakaunottarien kanssa. Fantasiaahan se on, mutta nannaa se on fantasiakin.
Lopputulemana elokuvasta oli kuitenkin, että tulin hyvälle tuulelle ja sain uskoa siihen, että elämä voi olla hyvää minullekin. En odota, että tekisin lähiaikoina lapsia mallikaunottarien kanssa, mutta antoi uskoa, että hyvät asiat on mahdollisia tällaisille patalaiskoille sohvankuluttajille, joiden ylioppilaspuku ei enää mahdu päälle. Ei ettenkö aikoisi laihduttaa, koska ylimääräisen painon kantaminen on raskasta kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.
Sisareni äitiytyneet kaverit, eivät olleet pitäneet elokuvasta. Mutta uskon, että se johtuu siitä, että heidän äitiytensä ja naiseutensa tekee heistä huumorintajuttomia tämän elokuvan suhteen. Tämä oli pehmomiesten elokuva. Tällaisia kaivataan lisää.
Peep show
Lähden sairaalaan tänään. Saa nähdä minkälaiseksi venyy se reissu.
Ensi sunnuntaina alkaa Peep Show:n toinen tuotantokausi Subtv:ltä. Omasta mielestäni se on parempi komediasarja kuin Office.
Sarjassa on muunmuassa herkullinen YTM-ATM vastakkainasettelu.(jos sellaisista asioista on kiinnostunut) Mark (ATM) ja Jeff (YTM) ovat kiinnostuneet samasta naisesta. Jeff on vetänyt pidemmän korren lähentelemällä häpeämättömästi. Mark yrittää vielä päästä Sophien suosioon esittämällä kaveria. Jotta Jeff ei olisi mustasukkainen Mark kertoo olevansa homo ja siksi on OK että hän ja Sophie viettävät aikaa yhdessä.
Tähän Jeff:
"Gay or not, there's no threat from you pal. You could have your dick in her, but still wouldn't have the balls to fuck"
tässä lauseessa kuvastuu ideaalisesti ATM:n huonon naisonneen ydin.
Ensi sunnuntaina alkaa Peep Show:n toinen tuotantokausi Subtv:ltä. Omasta mielestäni se on parempi komediasarja kuin Office.
Sarjassa on muunmuassa herkullinen YTM-ATM vastakkainasettelu.(jos sellaisista asioista on kiinnostunut) Mark (ATM) ja Jeff (YTM) ovat kiinnostuneet samasta naisesta. Jeff on vetänyt pidemmän korren lähentelemällä häpeämättömästi. Mark yrittää vielä päästä Sophien suosioon esittämällä kaveria. Jotta Jeff ei olisi mustasukkainen Mark kertoo olevansa homo ja siksi on OK että hän ja Sophie viettävät aikaa yhdessä.
Tähän Jeff:
"Gay or not, there's no threat from you pal. You could have your dick in her, but still wouldn't have the balls to fuck"
tässä lauseessa kuvastuu ideaalisesti ATM:n huonon naisonneen ydin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)