tiistai 20. marraskuuta 2007

vuodatus

Minua vituttaa.

Harkitsen vakavasti itsemurhaa. Tai en vakavasti, koska en halua kuolla, haluan vain tehdä itsemurhayrityksen osoittaakseni, että olen tosissani, vaikka tietenkään en ole. Kunhan vain vittuillakseni draamailen. Haen huomiota. En oikeasti harkitse. Mutta kunhan kirjoitan, koska en usko, että suuressa osassa itsemurhia taustalla olisi muuta kuin samantyylinen vitutus ja näyttämisen halu sekä huomion haku.

Kävin tänään sairaalassa, josta olin lomalla. Sairaanhoitajat eivät ansaitse palkankorotuksiaan. Ainakaan mielenterveyspuolen. Kun viikko sitten lähdin sairaalasta lomalle, minulle oltiin vihaisia, koska en ollut saapunut hoitoneuvotteluun, josta minulle ei ollut kerrottu. Oltiin muka kerrottu. Puhuivat kahvihuoneessa kuinka helppo sitä on vain sanoa, ettei ole kerrottu. Luulin, että olisin ollut viikon loppuun, mutta silloin minulle kerrottiin, että lähden tänään. Tai voisin jäädä vielä yöksi, mutta se ei ole toivottavaa.

Loma meni huonosti. Sorruin niihin huonoihin tapoihin ja käyttäytymismalleihin joiden takia olin alun perin mennyt sairaalaan. Minulle sanottiin, että katsotaan sitten.

Kun tänään menin sairaalaan, hoitajat olivat yllättyneitä. Ei mitään ollut sovittu. vaikka oltiin. Kukaan ei tiennyt nyt mitään. Olin väärässä, vaikka kukaan ei voinut osoittaa että muutakaan tapaamisaikaa oltaisiin sovittu. Minulle oli annettu viikoksi lääkkeet ja nyt oltiin yllättyneitä kun niiden loputtua olin tullut takaisin sairaalaan.

Kohtasin lääkärin, joka on vaihtunut joka kerta kun olen lääkäriä nähnyt. Hän ei ollut valmistautunut koska tapaamista ei oltu ilmeisesti sovittu. Hän ei ollut lukenut papereitani eikä tiennyt tilanteestani mitään. Kahvilta hälytetty omahoitajani kysely ärtyneeseen tapaansa.

Mikä oli vialla. Miten oli mennyt. Huonosti. Miksi huonosti mikä siihen auttaisi. Terapeuttisesti he neuvoivat minua ryhdistäytymään. Aikaisemman sairaalajakson aikana olin voinut paremmin kuin kahteen vuoteen. Loma oli mennyt huonosti. Toivoin, että olisin voinut jäädä sairaalaan pariksi päiväksi, että saisin taas elämänhallinnastani kiinni. Miten se muka auttaisi? he kysyivät. Olihan ensimmäisenkin sairaalajaksonkin jälkeen mennyt huonosti. Minun olisi vain ryhdistäydyttävä. Siitä se oli kiinni.

Lääkäri tarttui opintoihini. Oliko ongelma se, että ala oli väärä. Selitin, etten uskonut koska ei nyt menossa olevan humanistinen kurssikaan helpottanut. En vain kyennyt sosiaalisiin kontakteihin kun lukkiuduin yksiööni kuin loukkoon. En olisi päässyt mielenkiintoisellikaan luennoille, kun en saanut peseydyttyä tai poistuttua asunnoltani. Lääkäri neuvoi, että kyllä niitä kavereita saa kunhan vain ryhdistäytyy ja käy. He esittivät minulle kysymyksiä "vai mitä?" muotoilulla. Voit kyllä jäädäkin, mutta... Eikö vain. täytyy vain ryhdistäytyä. Lääkäri ei ymmärtänyt mikä on ongelmana ja mikä olisi ratkaisu. Sanoin etten tiedä. Tämä on yksi syy miksi haen apua terveydenhuollosta. En tiedä miten saan elämästäni kiinni. Oikea tapa olisi ryhdistäytyä selitti lääkäri. Ei kannattanut jäädä vai mitä? Kokeilet kotona eikös vain.

Minua vituttaa sairaanhoitajien palkankorotukset, koska mielenterveyspuolella he eivät tee juuri mitään. Omahoitajakeskustelut ja lääkkenjaot ovat tärkeä osa tehtävää. Aivan varmasti, mutta he antavat minulle kolme päivää väärää lääkettä eikä kukaan kerro että oikeaa lääkettä on määrätty kaksinkertainen määrä tarvittaessa. En tiedä mitä psykiatriaan erikoistuville sairaanhoitajille opetetaan, mutta se ei ainakaan näy omahoitajatyöskentelyssä. He jauhavat kliseitä joita kaikki muutkin ben furmani katselleet jauhavat. Toinen omahoitajani keskeyttää kun yritän puhua, ja sanoo lopuksi ettei saa minusta mitään irti kun on puhunut itsekseen tunnin antamatta minulle puheen vuoroa. Hän ei kerro minulle lääkärin tapaamisista. Hän ei muista saapua saati valmistautua hoitoneuvotteluun. Toinen kysyy minulta "vai mitä?" ja lopettaa sitten että eikös vain. Minä en osaa sanoa ei. Minä katson muualle ja myönnän jotta pääsen tilanteesta. Hoitajat ryhtyvät muistelemaan omaa nuoruuttaan. Heillekin on sattunut kaikenlaista. He ovat käyneet läpi vaikka sun mitä.

He sanovat, että voin kyllä tulla jos tulee oikein paha. En tiedä kuinka paha pitää olla, koska menin sinne juuri sen takia, että minulla oli. Ei kuitenkaan oikein paha, koska poistun paljon huonommalla tuulella. Aivan varmasti menen osastolle jos minulle tulee paha olo, jotta minua sitten nuhdeltaisiin kuin tuhmaa lasta. Neuvotaan ryhdistäytymään.

Vastailen ensin laajasti. Yritän selittää. Kun lääkäri tarttuu epäolennaiseen yritän korjata ja lääkäri turhautuu. Ei ymmärrä mistä on oikein kyse. Sitten vastailen välttelevästi. Lopulta yksisanaisesti myönnän kaiken mitä he ehdottavat. "Vai Mitä?" "Kaipa se on sitten niin" "Vai mitä?" "Niin"

Ymmärrän kyllä. Tämä on projektiota. Minulle on kerrottu vähän elämän tosiasioita enkä halua kuunnella. Kielteiset tunteeni ja pettymykset itseeni projisoin hoitajiin, kuin se olisi heidän vikansa. He tietävät. Eivät pane pahakseen. Kerro vaan miltä tuntuu. En kerro kirjoitan tänne, koska en pysty kertomaan heille, koska he nuhtelevat minua ja turhautuvat kun kerron. Minä katson lattiaan ja laitan kädet ristiin rinnalle. Minä poistun alistuneena. Minä vaalin kaunaani mielummin kuin otan puheeksi. Kallisarvoinen kauna. Minä kirjoitan blogiini vuodatuksen. Minä leikittelen itsemurhayrityksen ajatuksilla, että osoittaisin, että olen tosissani vaikka en ole.

Minä olen valittava mielenterveyspotilas. Yhteiskunta on minulle velkaa. Hoitajat on tyhmiä kuin opettajat muinoin. Olen uhri. Olen löytänyt itsesäälin, jonka kyllästyksissäni hylkäsin murrosikäangstin myötä. Tunteiden pakoilu ei miellytä. Itsesääli on makoisampaa. Jos uhkailen mediaseksikkäästi laajennetulla itsemurhalla saan kaipaamaani huomiota. Lukijoita ja ovelle koputtelemaan määrätietoisen poliisin, joka ei jätä minua yksin vaan pääsen heidän huomaansa valaistuihin tiloihin joissa ei valvova silmä minua hylkää.

Sitten kohta pääsen tästä itsesäälistä ja poistan kirjoituksen. Mikään ei ole rasittavampaa kuin mielenterveyskuntoutujan uhriutuva vuodatus siitä miksi kaikki on muiden vika.

P.S. En poistakaan vielä vaan jatkan, koska vituttaa yhä. En ole pätevä enkä epäjäävi arvioimaan että olenko sairaalahoidon tarpeessa. Olen kuitenkin yhtä paljon kuin silloin kuin ensimmäisen kerran menin. Minua vaan vituttaa suhtautuminen jota sain kohdata. Tunteeni mitätöitiin eikä niitä haluttu kuunnella. He suhtautuivat samoin kuin äitini suhtautuu, että ei pidä valittaa vaan pitää vaan jaksaa.

He esittivät haasteen: Jos pärjään perjantaihin asti varsin hyvin niin se näkemys jonka he painostivat minut nielemään on oikea ja oma näkemykseni, että haluaisin sairaalan turvaa oli väärä. Jos pärjään niin heidän ärsyttävä mitätöintinsä ja kuuntelemattomuutensa oli oikea lähestymistapa. Olin nuhtelun ja alentuvaisen kohtelun tarpeessa. Lääkärin näkemys, että vaikeuteni hallita arkea ja kohdata toisia ihmisiä ovat naurettavia ja lapsellisia käyttäytymismalleja joista selviän vain ryhdistäytymällä on oikea. Tunteeni ovat olleet vääriä.

Minun on joko lapsellisen uhmakkaasti pantava vituiksi koko homma ja tehtävä jotain teatraalista että osoitan, että olen tosissani, vaikken ole. Tai sitten minun on keksittävä joku selitysmalli jossa saan itseni myönteisempään valoon ja osoitettava jotenkin vedenpitävästi, että vaikka menikin hyvin niin silti he olivat väärässä. En pysty nielemään heidän ryhdistäytymis-kehotuksiaan, koska vaikka he olisivat olleet oikeassa niin heidän tapansa tehdä asia oli väärä. He suhtautuivat niinkuin hoitajat yleensä taukohuoneessa jutellessaan paljastavat suhtautuvansa: on oltava joku roti. Ei pidä joustaa tai hommat menee ihan mahottomiksi. Vaitiolovelvollisuudella ei ole paljoa väliä, kun se ei koske kahvihuoneen päivittelyjä. Minä tiedän olen ollut taukohuoneessa hoitajan asemassa.

Ehkä suhtaudun harhaisesti. Mutta minua vituttaa. Näin henkilökohtaista ei pitäisi nettiin kirjoittaa pseudonyymillakaan, koska salanimet on vain näennäisiä.

Valita äidillesi olisi pätevä neuvo, mutta ei minulla ole sellaista suhdetta äitiini, että se kattaisi valittamisen. Tai on minulla valitusoikeus, mutta se tuntuisi vaivaannuttavalta. Lisäksi äitini suhtautuisi perusasiaan aivan samalla tavalla: on vain ryhdistäydyttävä. Ei ole sijaa joillekin tunteille, eikä ne ole sillä tavalla todellisia, että ne oikeasti vaikuttaisivat siihen mitä teen. Tai ainakaan ne eivät saisi vaikuttaa. Virhe on jos annan vaikuttaa. Vaikka toki saisin tukea siihen kritiikkiin jota osoitan hoitajan ja lääkärin menettelytapoja kohtaan. Koska äiti pitää poikansa puolta vieraita vastaan, vaikka olisi samaa mieltä vieraiden kanssa.

Jatkan vielä:
Omahoitajani kysyi, kun kerroin miten viikko meni, että kävinkö netissä. Tämä liittyi siihen kuinka olin yrittänyt selittää sitä, etten kykene kohtuuteen, että mihin ikinä ryhdyn niin teen sitä liikaa, esim. voin netissä selata useita tunteja olojani pakoon. Tämä tulkittiin nettiriippuvuudeksi ja nimenomaiseksi siksi, joka oli suurimpia ongelmieni syitä johon jokaisessa keskustelussa viitataan. Minä sulkeuduin täysin, kun oivalsin kuinka hukkaan kaikki kertomani on mennyt, kuinka vähän kukaan ymmärtää. Tai ehkä minä vain kuvittelen liiaksi, että minua ymmärretään kun on hiljaa (siksi psykoterapeutit ovat niin paljon hiljaa) ja sitten kun sanoo jotain niin oivaltaa kaiken selittämisen turhuuden ja sulkeutuu täysin, vastailee yksisanaisesti.

Muistan samanlaisen tilanteen lukioaikaisessa psykoterapiassa. Keskustelu oli johdattunut tai johdutettu seksuaalielämääni. Olen häveliäs ihminen joten en ehkä kykene kauhean hyvin siitä luottamuksellisestikaan kertomaan. Kuitenkin parhaani mukaan selitin ensimmäistä yhdyntää ja siihen liittyviä tunteitani. Psykologi kysyi
"raiskasitko sinä hänet?" enkä käsitä miten ihmeessä se teki sellaisen johtopäätöksen. En minä loukkaantunut, mutta sulkeuduin koska se oli niin ääliömäistä kertoa yhtään mitään. Tietenkin psykologin pitää aina kuvitella pahimman mahdollisen skenaarion kautta että osaavat välttää hämmästyksen kun ihmiset kertovat häpeällisistä asioistaan, mutta jotenkin se ei ollut kivaa. Olin kuvitellut, että psykologilla oli joku erityisen syvällinen näkemys minusta ja että hän tuntisi sisimpäni paremmin kuin minä itse (onhan se mahdollista, josta tietysti voi vetää vain huonoja johtopäätöksiä sisäisen raiskaijuuteni johdosta)

Ehkä virheeni on etten sano näistä asioista. Etten puhu, vaan sulkeudun ja vaalin kallisarvoista kaunaani ihmisiä kohtaan. Ehkä suhtautumisessani on ripaus arroganttia lukioälykön halveksintaa. Tällaiset luonteenpiirteet ovat vain niin häpeällisiä, etten halua niitä paljastaa edes näille luottamuksellisille henkilöille enkä itselleni. Se tuhoaa minäkuvan jos tajuaa olevansa itsesäälissä rypevä lukiointellektuelli, kun on kuvitellut pääsevänsä sellaisista tuntemuksista pois. Mutta heti ne on pinnan alla kun raaputtaa. kaikenmaailman maailmantuskat siellä muhii. näennäisfilosofiset pohdinnat ja syvä halveksunta kaikkia kohtaamiansa ihmisiä kohtaan. Pelosta kumpuava murrosikähalveksunta.

itku. Mutte ei ole itku. Itku on kuin oksennus, että sen jälkeen on tyyni ja rauhallinen olo, vaikka toimitus oli vastenmielinen. Tämä on vain Rypemistä.

6 kommenttia:

Annikki kirjoitti...

En tiedä, onko soveliasta vastata toisen vuodatukseen, mutta en ole koskaan ollut kovinkaan sovelias.

Mulla isä sanoo myös aivan idioottimaisia asioita, vaikka on itsekin mielenterveysalalla. Tyyliin: ei sua kukaan voi auttaa, itse pitää vaan selvitä. Vaikka totta kai oikeanlainen ammattilainen voi minuakin auttaa, eikä itse tarvitse selvitä. Luulen, että isä puhuu siinä omasta kokemuksestaan ja itsestään, eikä minusta.

Äiti taas on todella lahjakas sairaanhoitaja ja terapeutti, sillä on sellaista sisäistä tajua, jota ei saa millään koulutuksella. Harmittelen, ettei äidistä riitä kaikille, eikä se minua voi hoitaa.

Mutta hoitavat tyypit kannattaa vaihtaa, kunnes löytää sellaiset, jotka tajuavat. Sellaisen lääkärin ja hoitajan kanssa, jotka eivät tajua mitään, hoito ei etene yhtään. Ei kaikki valittaminen ole hoitovastaisuutta, joskus henkilökemiat eivät vain satu ja joskus asiantuntijat ovat vain typeriä ja pihalla kaikesta.

Harmittaa tuollainen

vogod kirjoitti...

"Koeta ryhdistäytyä" on näitä kommentteja, joiden kanssa samaan sarjaan kuuluu "ole vain oma itsesi" ja "kyllä aika parantaa haavat" ynnä muuta puolihuolellista paskaa, jota sanotaan kun ei osata tehdä muuta kuin verrata ihmisen tilannetta omaansa. Ei tajuta, että se mitä itse tekisi, ei noin vain käy kaikilta muilta. Ikävää, että koulutetut (?) ammattilaiset hokevat sitä samaa sontaa, jota kuka tahansa päästää suustaan kun joutuvat reagoimaan liian henkilökohtaisiksi ja vaikeiksi kokemiinsa tilanteisiin. Mikä lie syynä, kiire tai jotain yhtä pätevää perustelua kai.

Kahta hirveämpää paskaa olisi tässä alkaa neuvomaan mitä tehdä. Tuntemattomalle ihmiselle netissä. Siksi en sanokaan. Toivon vain, että olet niin järkevä (jos se on oikea sana) kuin olen tätä blogia lukiessani saanut kuvan, ja osaat käsitellä tilanteesi jollain positiivisella ja rakentavalla tavalla ja/tai puhua jollekulle sopivammalle ihmiselle kuin latteuksia hokeville "ammattilaisille". Mitä/Kuka se nyt itse kullekin on, riippunee tilanteesta. Joten toivotan vain onnea siihen.

Pekka Eskimo kirjoitti...

kiitoksia kommentoinnista.
Tulipahan vuodatettua. Ei ehkä oikea kanava, mutta välillä ne tuntuu olevan vähissä.

Tämä on harvinaisen kestävä vitutus, koska en saa sitä ravistettua itsestäni vieläkään. sen päälle nukkuminen ei sitä poistanut, ja piti ottaa taas kolmen päivän nukahtamislääkkeet että sain ollenkaan nukuttua.

valittaminen on terapeuttista. Täytyy nyt lähteä ihmisten pariin. Ihmisjoukot ja valaistut tilat on joskus rauhoittava tekijä. vaikka toisinaan päinvastoin.

Panu kirjoitti...

Mä olen itsekin aika usein ihmetellyt, miten sairaanhoitajan tutkinnolla on muka "pätevöidytty" hoitamaan mielenterveysongelmaisia: minulla on ystäväpiirissäni useita hoitsuja, eikä heillä kyllä todellakaan ole mielestäni pätevyyttä hoitaa esim. vaikka minua. Masentuneella tms. mieleltään "sairaalle" ihmiselle ammattitaidottomat ja ajattelemattomat kommentit (joihin itsekin olen törmännyt enemmän kuin tarpeeksi julkisen terveydenhoidon puolella by psyk. hoitsut) saattavat aiheuttaa todella pahaa jälkeä, ainakin minulle ovat aiheuttaneet. Onneksi nyt minulla vihdoin on asiallinen ja riittävän tiheä suhde hyvään terapeuttiin ja psykiatriin, joista tiedän, että he oikeasti tietävät, mitä tekevät.

Sairaanhoitajathan hoitavat oikeastaan ainoastaan omalla kokemuksellaan, ilman teoriapohjaa (AMK-han on käytännönläheinen koulu, siellä ei juuri teoriat kukoista) tai biologista tai psykologista ymmärrystä mielenterveysongelmista. Ne parit kurssit, joita aiheesta AMK-ssa käydään, eivät ehkä nyt kuitenkaan kata ihmisen psyykeä.

Itse päätin jo vuosia sitten, että jos en saa kunnon ammattimaista apua, pärjään ilman. Onneksi ei minun tapauksessani ole tarvinnut pärjätäkään, mutta se nyt on ihan tsägää, ja johtuu myös siitä, että olen kova valittamaan ja narisemaan:)

Tsemppiä sinulle.

ninni kirjoitti...

yheiskunta on aina velkaa ja aina myös hiukan väärässä. täysin väärässä

Anonyymi kirjoitti...

The mind is growing ..ja matkalla tapahtuu. Hyvää jatkoa! Upeita kirjoituksia!